Tänä aamuna oli jälleen musiikillisen kaksintaistelun vuoro, jota sitten kuuntelin bussissa matkalla töihin. Molemmat laulut olivat tuntemattomia, mutta jälkimmäinen aiheutti jälleen naureskelua -bussissa. Tai yritin käyttäytyä ihan fiksusti, mutta saattaa olla ettei onnistunut.

Kyseinen laulu jäi tietenkin myös soimaan päähän (toki mukavaa vaihtelua Pikkumetsän aapisesta löytyvälle "Ihmeellinen mopo"-laululle, joka on ollut tämän viikon biisi pääni sisällä). Tätä vaan ei liiemmin voinut töissä lauleskella... =)

Ja jälleen, vahinko tulee laittaa kiertämään. Tässä tämä on. =)

Jatkoakin tarjottiin, tosin ei samaan paikkaan. Kahdeksi kuukaudeksi, jopa. Ainut mutta tilanteessa on järkyttävän vähäinen tuntimäärä; 50% työajasta eli viikkotunteja olisi vain 20. Eli käytännössä 4 tuntia päivässä. *huokaisu*

Vietin perjantaina ja tänään runsaasti aikaa laskemalla, kannattaako kyseistä tarjousta ottaa vastaan. Oikeasti on ihan tyhmää edes joutua laskemaan moisia asioita. Lopputulos (kaikkien laskelmien jälkeen, jotka toivottavasti pitävät paikkaansa) on, että saisin ehkä noin parikymmentä euroa enemmän kuin olemalla työttömänä (tästä on siis jo vähennetty verot ja työmatkat).

En tiedä. Haluaisin töitä, koska kotona oleminen ei ole minua varten. Olisi tekemistä. Mutta toisaalta työmäärä noin pienillä tunneilla. Jotenkin ajattelen, että jos en tuota ota, niin sitten hajoilen kotona kaksi kuukautta (ei kiitos). Ja jos sen otan, niin taatusti paremmilla tunneilla olisi sijaisuuksia tarjolla. Ei voi tietää. No, minulla on huomiseen asti aikaa miettiä. Ehkä siihen mennessä keksin, mitä sanon.

Ompahan kerrankin ollut viikonlopulle järkevää pohdittavaa -mikä tietenkään ei tarkoita, ettei sitä olisi taas tullut mietittyä kaikkea muutakin. :)

Menen tv:n ääreen halkeamaan. Kävimme tuossa aiemmin Sohwilla syömässä ja katsomassa hiukka kyseenalaisilla periaatteilla urheilua, ja nyt vatsa tuntuu halkeavan. Jälkiruoan ja viimeisen tuopin olisi voinut jättää väliinkin, mutta kyllä oli hyvää!

"Vielä kolme päivää. Sitten lähden mä taas -riemumielellä. Tiedän sen silloin ei yksi pieni tuoppi mulle riittäne..."

Ehkä muuten turhin kirjoitus ikinä tähän blogiin.

Viikonloppu oli taas hyvä esimerkki tästä; kotiuduin sunnuntai-aamuna puoli kahdeksalta -vaikka tarkoitus oli todellakin palautua keikan jälkeen kotiin.

Mikäpäs siinä. Sinkkuna en ole tilivelvollinen kenellekään, itsepähän lähdin ja niin edelleen. Eikä oikeastaan edes kaduta -vaikka hyvin monella tapaa tuo ei tyylikkäimmin hoidettu reissu ollutkaan. Kunhan ei tarvitse enää nähdä ja miksi tarvitsisi?

Lähinnä vain mietin, että onko oma moraali hävinnyt jonnekin? Olenko hukkaamassa lapaseni täysin? Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun huomaan tehneeni jotain, mitä en ihan heti olisi itseni uskonut tekevän...mutta siltikin. Ehkä tarvitsen sellaiset klipsit, joilla lapsena kiinnitettiin rukkaset hihoihin. Niillä saisi lapaset pysymään vähän paremmin, vaikka voisihan ne silti irroittaa...

Olkoon tämä pohdinta tässä. Tällä erää.

"Näin minä vihellän matkallani, näin minä vihellän matkallani. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin..." -Scandinavian Music Group (kyseinen laulu soi päässä)

Myöhemmin näin unta, jossa olin töissä ja välttelin ihmistä menneisyydestä (tän unen olisin ymmärtänyt Sataman Yön jälkeen, mutta ilmeisesti käyn vähän hitaalla...).

Että näin täällä.

Piti lähteä Kiljusen herrasväen kanssa tänään Saarijärvelle, mutta koska ilma on melko nihkeä, jätimme väliin. Nyt siis olisi hyvä syy siivota. Vielä kun motivaatio, koti-orja ja intiaani löytyisivät.

Keikkojakin olisi luvassa; lauantaina päästään pitkästä aikaa katsomaan Semmareita (jes!) ja tasan viikon kuluttua käynnistelläänkin jo SuomiPop-festareita... Tuskin maltan odottaa!

Minulla oli pieni, suunnilleen vastasyntynyt tyttövauva (en yhtään tiedä kenen kanssa). Unessa kuitenkin mietin jatkuvasti, että miksi ihmeessä minulla on tuollainen. Että ei se ole sitä, mitä minä halusin. Ihan suloinen vauva, joo, mutta en minä ollut niin tahtonut.

Näin päivällä tämä tuntuu lähinnä huvittavalta, mutta yöllä tilanne oli toinen. Ahdistava uni. Toivottavasti tuo tilanne ei koskaan tule tuollaisilla ajatuksilla eteeni. Ei kiitos.

Posti ei vielä tänäänkään tuonut selkeyttä ensi syksyyn. Hohhoijaa. Myöskään kämpän etsiminen ei edisty. Tänään löysin kaksi mahdollista asunto. Nro 1 oli sijainniltaan, kooltaan ja vuokraltaan liki täydellinen -ja herätti myös epäilykset. Ilmoituksen loppuun lukeminen valaisi aivan riittävästi; "Asunnossa ei ole omaa suihkua, eikä pide-suihkua." Joo, kiitos ei. Olen melkoisen nirso, mutta en todellakaan halua asuntoa, jossa ei ole suihkua. :) Nro 2 sen sijaan oli kaikin puolin täydellinen. Sijainti, koko, pesukoneliitäntä, tiskikone (!!!)... ja suurin miinus olikin vuokra. Jäi siis väliin.

Turhauttaa vain jo silläkin, että pakko olisi jotain löytää. Ja kun nyt on jo heinäkuun alku, niin tämä käy koko ajan vaikeammaksi... Sopiva summa rahaa ratkaisisi muutaman pikku ongelman.

Tänään olisi tarkoitus lähteä räiskimään lasereille. Mitähän tästä tulee...? :)

Muuten sitten. Töitä jäljellä 2 päivää plus pikainen pyörähdys lauantaina. Sitten sekin päättyy. Kulunut viikko on ollut kaaottinen (lievästi ilmaistuna), mutta olo on silti haikea. Tänään oltiin jo tippa linssissä, kun oppilaille piti kertoa ensi syksyn tilanne ja veikkaanpa, että parin seuraavan päivän aikana niitä kyyneleitä vuodatellaan ihan urakalla. Vaikkei tuo minun paikkani olekaan, niin ikävä tulee (paitsi sitä moraalin vartijaa).

Jatkosta ei sitten mitään selvyyttä. Töitä ei ole tiedossa, opiskelun suhteen tieto jatkoon pääsystä tai pääsemättömyydestä saapunee kai tällä viikolla. En tiedä. Mistään mitään.

Ahdistaa, kun ei tiedä. Ahdistaa, kun ei ole varasuunnitelmaa. Ahdistaa, että kaikki asiat tuntuvat olevan liian levällään. Ahdistaa, kun asioita ei voi selvittää -toisaalta en siihen ehkä itsekään kykenisi eikä se mitään muuttaisi. Hmpf.

Tähän ahdistus-listaukseen voisi lisätä vielä muutaman jutun, mutta mainittakoon yksi eli eilinen vuokranantajani puhelu. Kämppäni on menossa myyntiin ja minulle tarjottiin totta kai etuosto-oikeutta. Joo-o, ei kiitos. En ole kiinnostunut (putkiremppa tulossa) ja ei, ei todellakaan taloudellisesti mahdollista. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että kämpän etsintä on edessä, muuttui paikkakunta tai ei. Ehkäpä se muutaman yön takainen muutto-uni oli enne uni -voin mieluusti uuteen kotiini ottaa yhtä paljon tilaa ja kaappeja.

Lienee parasta lopettaa, niin voi selvitä paremmin huomisesta päivästä. Yksi työkaveri pitää hyvästellä jo huomenna (nyyh!) -ja vastaavasti antaa hymyilemisen aihetta toiselle ("En tiiä, pystynkö katsomaan sua nyt ihan vakavalla naamalla." Kiits.) Ja siitä, että aamulla pitää ryömiä verikokeeseen, hrr.

Ja lauantaina Sohwille. <3

Olin jo etukäteen käynyt väijymässä muutamaa omasta mielestäni oikein kaunista ja ihan sopivan hintaistakin mekkoa. Lopputulos sovitettaessa legginsien (voi luoja, olen päättänyt opetella niitäkin käyttämään) kanssa oli, että ei hyvä, ei hyvä. Harmitus on suuri ja mekko jäi kauppaan.

Olisihan se ollut liian helppoa löytää mekko ilman suuria ongelmia ja näin nopeasti. Enemmän minua kiukuttaa se, että jalkani ovat ulkonäöllisesti juuri sitä mitä ovat -ja tulevat ilmeisesti olemaan (korkeintaan alueellisesti laajentumaan). Totta, eniten tämä asia häiritsee minua itseäni, mutta tosiasia on, että ongelma on myös näkyvä mikäli minulla ei ole pitkiä housuja/paksuja sukkahousuja. Talvessa on puolensa... Ehdin jo ajatella, että legginseistä voisi olla apua, mutta tällä kertaa ei. Ei voi mitään. Viisi ja puoli viikkoa aikaa löytää joko pitkä mekko (ei) tai pitkät housut (blaah). Eihän siinä.

Viisi ja puoli viikkoa töitä. Sen jälkeen ei mitään käsitystä yhtään mistään. Jotenkin -vastoin omia puheitani- olen jälleen hakemassa opiskelemaan. Välillä huomaan aina hieman kummastelevani, että miksi taas. Opusta kuitenkin kahlaan läpi ja yritän epätoivoisesti oppia jotain. Varasuunnitelmaa ei ole (enkä tästä pidä yhtään), nykyisestä paikasta ei ole toivoa saada töitä ja suunnilleen sama tilanne on lähialueilla muutenkin. Ehkä ensi syksynä siis aakkostan cd-levyjäni...

Varsinainen kiukuttelu-kirjoitus. En nyt vain erityisemmin ole tyytyväinen itseeni ja asioihin (syytän menkkoja). Nyt kuitenkin katsomaan Greyn anatomia ja sen jälkeen lukemaan.

Viimeiset pari viikkoa on jatkunut näin ja nyt alkaa tuntua jo pahasti. Ihminen mitä ilmeisemmin tarvitsisi vähän enemmän unta kuin mitä nyt.

Yöllä on myös aikaa pohtia asioita. Todella kannattavaa, taatusti. Mutta jos uni ei tule, alkavat ajatukset kiertää kehää. Valitettavasti en ole vielä saanut päätettyä opiskelemaan hakemisesta tai ensi syksyn tilanteesta -tai edes siitä, missä välissä pitäisin kertyneet lomapäiväni.

Mikäli Nukku-Matti ei tänä yönä suostu vierailulle saapumaan, voin arvata, mitä pohditaan. Kävin tuossa puolitoista tuntia kestäneen fb-keskustelun (whipii!), jossa hieman yllättävä taho ilmaisi omaavansa tunteita. Juttu tuli melkoisen puskan takaa ja olen hyvin hämmentynyt. Enkä kyllä osannut sanoa yhtään mitään fiksua...

Eihän tässä. Jatketaan samaa rataa. Moisen tunnustuksen jälkeen vaan on vähän liian ikävä sitä "väärää ihmistä".

(Tässä muuten erinomainen esimerkki liian myöhään ja liian väsyneenä kirjoitetusta merkinnästä, jonka ehkä olisi voinut jättää tekemättä.)

Joka tapauksessa, tänään minulle paljastui, etten saakaan tuota viikon pätkää vaan työkaverini saa kahden viikon pätkän. Asia ilmoitettiin lähinnä toteamalla eikä minua edes mainittu tässä yhteydessä. Olin niin kiukkuinen, etten uskaltanut avata suutani kysyäkseni aiheesta. En siis tiedä, onko tämä joku aikataulusekaannus vai jotain muuta. Ja jos kyseessä on sekaannus viikkojen kanssa, niin olisi joku voinut alunperinkin mainita minulle syyn, miksi minua on edes kysytty.

Olisin todellakin mieluusti lähtenyt viikoksi tekemään jotain muuta -ja vaikka pidemmäksikin aikaa, jos se olisi mahdollista. Kun ei tuo minun paikkani ole. He, jotka tämän tietävät, ovat kyllä sanoneet, ettei se minusta näy ja se on tietysti hyvä. Tämän jälkeen en vain ole niinkään varma, ettei näkyisi...

Harmittaa, kiukuttaa ja suoraan sanottuna vituttaa. Olen yksin kotona, joten en voi edes kiukutella kuin itselleni -ja kokeellisesti syödä riisisuklaata, jos se vaikka auttaisi.

Olisin voinut edes ottaa sen aamupäiväisen hymyn iltapäiväisen palaverin jälkeen, olisi voinut edes hieman helpottaa. Vaikka itsehillintä olematon onkin...