Viikonloppu meni taas turhan nopeasti. Tiedän, että huomisaamuna sitä
toivoo, että olisi vasta sunnuntai tai vaihtoehtoisesti tiistai, koska
maanantait eivät yleensä ole parhaimpia päiviä.
Kävin eilen äidin kanssa ostoksilla ja syömässä. Tuli ostettua
talvikengät (vihdoinkin!) sekä Jennifer Weinerin Lainakengissä. Kyllä,
ostin taas kirjan, vaikka juuri viikolla tuskailin sitä, ettei
kirjahyllyyni mahdu mitään. Ehdin tänään jo lukemaankin sitä, ihan
hyvältä vaikuttaa. Ei siis ihan turha ostos -ja sitä paitsi se oli
tarjouksessa... Lisäksi löysin kirjastosta erään jo pitkään päässäni
soineen kappaleen nuotit. Nyt täytyy vain joku päivä ehtiä
soittamaankin.
Tänään en ole liiemmin tehnyt mitään -tyypillinen sunnuntai siis.
Oikeastaan oli mukavaa vain olla, kun eilinen koko päivä meni
liikenteessä. Juttelin Jaanuskan kanssa tuossa aiemmin ja tarkoitus
olisi perjantaina lähteä katsomaan ja tietty kuuntelemaan Yö:tä.
Mukavaa. Siis sekä keikka että kyseisen ihmisen tänne päin saapuminen.
Viime näkemisestä kun on jo muutama viikko.
Mukavaa on myös se, että Paulus saapuu tänne päin. Jopa kahdeksi
kuukaudeksi. Näkee sitäkin poikaa hieman enemmän - toivottavasti.
Hienoista mielipahaa tänään aiheutti se, että yritin taas aukaista
suuni ja puhua eräälle ihmiselle. Kuinkas kävikään? Kuten olisi pitänyt
arvata, ei minua kuunneltu. Asia käännettiin taas täysin ylösalaisin
niin, että lopulta oli turha yrittää edes selittää, mitä alunperin
tarkoitin. Koskakohan sitä oppii? On vain ihmisiä, joille ei voi puhua
ilman, että saa itse syyt niskoilleen tai että asia ymmärretään
(tahallisesti) täysin väärin. Tästä seurasi taas itkua ja
hammasten kiristystä ja päätös siitä, etten enää jaksa yrittää
keskustella. Ei se mitään hyödytä...
Aiemmin syksyllä menehtyneen setäni kuolinsyykin selvisi ja se minulle
jopa kerrottiin, kun asiaa kysyin. Tai ehkä on väärin puhua vain
yhdestä syystä, mutta kuitenkin. Sen asian suhteen siis viisaampi. Tai
ainakin omat arvailuni vahvistettiin...
Niin, ja lisäksi kuulin armaan kummipoikani edesottamuksista. Poika oli
jotenkin onnistunut iskemään leukansa pakastimen kulmaan niin, että
hammas/hampaat olivat pamahtaneet huulesta/leuasta läpi. Voi Pientä...
Ei kuulemma oli turvoksissa, mutta taatusti tuollainen osuma on
sattunut... Jos sitäkin Poikaa ehtisi viikolla näkemään. Ikävä. <3
Ehkäpä tässä oli kaikki. Joku asia oli vielä mielessäni, mutta sen
unohdin jo. Voisin hautautua hetkeksi lukemaan ennen linnottautumista
television ääreen.
sunnuntai, 30. lokakuu 2005
Kommentit