Oikeasti oli tarkoitus kirjoittaa jo eilen, mutta eksyin Palokkaan ja
sieltä palatessani olin liian väsynyt. Mukavaa kyllä oli. Eetu on
oppinut uuden laulun. "Ihhahhaa hiiirnahtaa" kaikui ympäri taloa. Ja
siis lauluun kuului vain nuo kaksi sanaa. Rakennettiin duploilla,
heiteltiin kortteja, opeteltiin värejä ja syötiin. Hurmaava Poika. <3
Jaana kävi tänään täällä. Vietettiin laatuaikaa yhdessä. Tuli taas
hieman juteltua. En ole ehkä sittenkään niin vaikea tapaus, mitä olen
joskus kuvitellut. Vaatimuslista toki pitää olla, mutta se oli sentään
aika lyhyt. Oma versioni siis, Pauluksen listaus Unelmien Miehestäni
oli paljon pidempi (ja sisälsi paljon enemmän epäkohtia -kaikella
kunnioituksella). Mutta niin. Joihinkin ihmisiin verrattuna taidan olla
helppo tapaus.
Viimeinen lause kuulostaa aika kierolta. En vain osaa muuten purkaa ajatusta sanoiksi.
Käytiin seuriksella tuossa myöhemmin illalla. Ajatus oli hakea Joni
nuortenillasta ja samalla mahdollisesti moikata Paulusta. Viimeksi
mainittu ei vain ollutkaan töissä. Hartaus oli juuri alkamassa, joten
jäimme. Pete kutsui meitä jalosti vanhuksiksi ja sitähän me taisimme
olla. Hyvin, hyvin vähän tuttuja kasvoja ja nekin, jotka tiesin
esim.lukiosta, katsoivat aika hämmästyneinä. Niin, ei olla pitkään
aikaan käyty. Hyvin pitkään.
Hartaus herätti hyvin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui, ettei
yhtään kuulu paikalle ja että kaikki katsovat jotenkin oudoksuen. Ehkä
katsoivatkin, ei se ihme olisi. En muista, milloin siellä olisin
viimeksi käynyt. Kelataan ainakin pari vuotta taaksepäin, enemmänkin.
Toisaalta taas... Jossain vaiheessa hartautta tuli tunne, että ne
vuodet ovat pyyhkiytyneet pois. Että näinhän sitä istuttiin tässä
samalla sohvalla sama laulukirja kädessä laulamassa lukemattomia
kertoja. Ympärillä kaikki mukavat ihmiset. Katsoen kynttilöitä ja
kuunnellen puhetta. Aivan kuin kaikki olisi niin nytkin, juuri sillä
hetkellä.
Jossain vaiheessa, *bling*, taika on poissa. Puhuja on tuttu, laulut
tuttuja, vieressä tuttu ihminen. Mutta paikalla niin monta vierasta,
tunnelma kuitenkin erilainen. Ja ehkä itsekin hieman eri ihminen kuin
silloin...
Tuli ristiriitainen olo. Samalla myös hyvin nostalginen. Toivon vain,
etteivät nuo tunnetilat yhdistettynä saa miettimään liikaa vanhoja
asioita, niitä, jotka olisi pitänyt jo unohtaa. Tai jos miettisinkin,
niin en miettisi liikaa.
Mukaan tuosta käynnistä jäi kuitenkin myös mukava olo. Erityisesti
kaikki ne tutut laulut. Laulamista on ikävä. Töissä oppilaat joutuvat
kestämään lauleskeluani, vaikken musiikkia kenellekään opeta. Olisi
vain niin mukavaa saada pitkästä aikaa laulaa kunnolla ja paljon.
Edellyttäen tietysti, että ääni kulkisi edes hieman. Olo on hyvin
tukkoinen ja kuten aiemmin sanoin, vähänkään korkeiden äänien
laulaminen tuntuu puukon pistolta kurkussa. Mutta kunhan flunssani
joskus helpottaa...
Hirmuisen väsynyt olo. Voisi oikein hyvin kömpiä sänkyyn tietäen, ettei
huomenna tarvitse herätä töihin. Saa vain nukkua. Ihanaa.
perjantai, 11. marraskuu 2005
Kommentit