Niinpä niin. Olisi mukavaa, jos ei tarvitsisi ajatella. Varsinkaan ensi
syksyä, sillä stressaan taas ihan liikaa. Yritän haalia tarvittavia
papereita, listata paikkakuntia, päättää jotakin (aikaa ei ole
loputtomasti), mutta lähinnä kaikki tuntuu sekavalta pyörremyrskyltä.
Miten päätöksien tekeminen voikaan olla taas jälleen kerran näin
vaikeaa? Tekisi lähinnä vain mieli kömpiä piiloon ja pysyä siellä...
Ja se siitä sitten. Eiköhän tämä joku päivä helpota...
Pikatiivistelmä kuluneesta muutamasta päivästä:
Torstaina kävimme vierailemassa keskussairaalan äitiyspoliklinikalla.
Oli oikeasti kiva nähdä paikkoja etukäteen. Nyt sitten vain odotellaan,
koska tulee käsky lähteä. Toistaiseksi en itse panikoi (mullahan on se
helpoin rooli), mutta tilanne voi olla toinen kun lähtö tulee.
Torstaina sain myös ostettua oikein kivat kengät, joita ei ole
toivoakaan päästä käyttämään tuossa lumituiskussa. Ehkäpä se kevät
joskus tulee...
Perjantaina panikoin töissä pahemmin kuin koskaan. Suuren suuri kiitos
työkavereille, jotka pelastivat ja rauhoittelivat. Työpäivän lopuksi
istuin erään työkaverini kanssa kahvilla ja kuuntelin vakuuttelua
siitä, että olin toiminut oikein. Ettei ole lainkaan paha asia reagoida
asioihin, pahempi olisi olla edes huomaamatta. Kiitos. Loppujen lopuksi
tilanne selvisi hyvin nopeasti, kaikki oli aivan kunnossa ja minä vain
ylireagoin.
Näin myös perjantaina Jaanaa ja oli oikein mukavaa. Yritin keksiä tähän
kuvailevia sanoja, mutten osaa. Oli vain hirmuisen mukavaa nähdä sitä
tyttöä. Etuhiukset olivat hianot, ei muuta voi sanoa.
Viikonloppu oli ja meni. Näin suuressa määrin Eetua, jolla on erittäin
valtava kysely-ikä. Mitä, miksi, minne, minkä takia, missä, kuka,
milloin ja niin edelleen. Kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata, mutta
joihin ei myöskään voi olla vastaamatta. Kaksi ja puolivuotiaan elämä
on siltikin kadehdittavaa...
Eilen olin valmis irroittamaan pääni ja jättämään sen töihin. Lähdin
kuitenkin tallustamaan kotiin päin ja törmäsin Paulukseen. Oli oikein
mukavaa. Vietimme pikaisen keskustelu-tuokion, jonka aikana olin
unohtanut syyt miksi olisin voinut luopua päästäni ja saanut
korvaamattomia neuvoja opettamiseen. En tosin ole oikein varma,
uskaltaako niitä neuvoja käyttää... Mutta kuitenkin. Pauluksen
näkeminen oli erittäin mukavaa. Harmi vain, ettei ehditty enää nähdä
paremmalla ajalla. Ehkä keväämmällä...
Sormeeni sattuu, onnistuin eilen saamaan siihen kauniin vekin
aikaiseksi. Sakset olivat oletettua terävemmät ja kuului vain rusaus,
kun ne osuivat oikean kohteen sijasta sormeeni. No, hyödynsin haavaani
tänään biologian tunnilla verenkierrosta puhuttaessa...
Olen taas kirjoittanut monta riviä jotakin soopaa. Tuntuu, etten osaa
sanoa sitä, mitä ajattelen tai mikä päässäni pyörii. Kannattaisi
varmasti ajatella vähemmän...
tiistai, 28. maaliskuu 2006
Kommentit