Niinpä niin. Olisi mukavaa, jos ei tarvitsisi ajatella. Varsinkaan ensi syksyä, sillä stressaan taas ihan liikaa. Yritän haalia tarvittavia papereita, listata paikkakuntia, päättää jotakin (aikaa ei ole loputtomasti), mutta lähinnä kaikki tuntuu sekavalta pyörremyrskyltä. Miten päätöksien tekeminen voikaan olla taas jälleen kerran näin vaikeaa? Tekisi lähinnä vain mieli kömpiä piiloon ja pysyä siellä...

Ja se siitä sitten. Eiköhän tämä joku päivä helpota...

Pikatiivistelmä kuluneesta muutamasta päivästä:

Torstaina kävimme vierailemassa keskussairaalan äitiyspoliklinikalla. Oli oikeasti kiva nähdä paikkoja etukäteen. Nyt sitten vain odotellaan, koska tulee käsky lähteä. Toistaiseksi en itse panikoi (mullahan on se helpoin rooli), mutta tilanne voi olla toinen kun lähtö tulee. Torstaina sain myös ostettua oikein kivat kengät, joita ei ole toivoakaan päästä käyttämään tuossa lumituiskussa. Ehkäpä se kevät joskus tulee...

Perjantaina panikoin töissä pahemmin kuin koskaan. Suuren suuri kiitos työkavereille, jotka pelastivat ja rauhoittelivat. Työpäivän lopuksi istuin erään työkaverini kanssa kahvilla ja kuuntelin vakuuttelua siitä, että olin toiminut oikein. Ettei ole lainkaan paha asia reagoida asioihin, pahempi olisi olla edes huomaamatta. Kiitos. Loppujen lopuksi tilanne selvisi hyvin nopeasti, kaikki oli aivan kunnossa ja minä vain ylireagoin.

Näin myös perjantaina Jaanaa ja oli oikein mukavaa. Yritin keksiä tähän kuvailevia sanoja, mutten osaa. Oli vain hirmuisen mukavaa nähdä sitä tyttöä. Etuhiukset olivat hianot, ei muuta voi sanoa.

Viikonloppu oli ja meni. Näin suuressa määrin Eetua, jolla on erittäin valtava kysely-ikä. Mitä, miksi, minne, minkä takia, missä, kuka, milloin ja niin edelleen. Kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata, mutta joihin ei myöskään voi olla vastaamatta. Kaksi ja puolivuotiaan elämä on siltikin kadehdittavaa...

Eilen olin valmis irroittamaan pääni ja jättämään sen töihin. Lähdin kuitenkin tallustamaan kotiin päin ja törmäsin Paulukseen. Oli oikein mukavaa. Vietimme pikaisen keskustelu-tuokion, jonka aikana olin unohtanut syyt miksi olisin voinut luopua päästäni ja saanut korvaamattomia neuvoja opettamiseen. En tosin ole oikein varma, uskaltaako niitä neuvoja käyttää... Mutta kuitenkin. Pauluksen näkeminen oli erittäin mukavaa. Harmi vain, ettei ehditty enää nähdä paremmalla ajalla. Ehkä keväämmällä...

Sormeeni sattuu, onnistuin eilen saamaan siihen kauniin vekin aikaiseksi. Sakset olivat oletettua terävemmät ja kuului vain rusaus, kun ne osuivat oikean kohteen sijasta sormeeni. No, hyödynsin haavaani tänään biologian tunnilla verenkierrosta puhuttaessa...

Olen taas kirjoittanut monta riviä jotakin soopaa. Tuntuu, etten osaa sanoa sitä, mitä ajattelen tai mikä päässäni pyörii. Kannattaisi varmasti ajatella vähemmän...