Mutisen usein, että sosiaalinen elämä on valtaosan ajasta (eli sen ajan
kun kaikki kivat ihmiset luuhaavat nykyisissä kotikaupungeissaan) aika
hiljaista. Tämä viikonloppu oli taas poikkeus.
Päädyin perjantaina alkuperäisestä suunnitelmastani täysin poiketen
Ellun kanssa Tikkakoskelle viettämään Nikon ja Riikan tupareita. Ei
sillä, oli ihan mukavaa. Kämppä oli oikein hieno ja erityisesti Nikoa
ja Villeä (ja Riikkaakin) oli kiva nähdä. Henkilökohtaisesti olin
lupautunut kuskin rooliin, joten tarjoamisten suhteen pysyttelin
non-alcohol-linjalla.
Suunniteltiin samalla reissulla hieman mökkeilyäkin. Saa nähdä,
toteutuuko "siivous viikonloppu" ja jos toteutuu, niin milloin ja millä
porukalla. Kolmestaan lähteminen olisi kaikkein paras vaihtoehto, mutta
en sitten tiedä sen onnistumisesta... Ajatus vain tuosta olisi niin
houkutteleva, joten toivoa sopii, että saamme sen toteutettua ihan
käytännössäkin.
Lauantaina vietimmekin sitten Marikan synttäreitä, aluksi
synttärisankarin kämpillä ja myöhemmin suuntasimme Feveriin. Oli myös
erittäin mukavaa, erityisesti alkuilta ja alussa myös baarissa. Näin
pitkästä aikaa muutamia ihmisiä ja olihan joukossa muutama uusi ja
ennen kaikkea hilpeä tuttavuus. Nestetasapainosta huolehtimisen ohella
(booli oli oikein maukasta) kävimme mielenkiintoisia keskusteluita muun
muassa ruumiinavauksista. Åj då. Mutta kivaa oli ja sehän oli pääasia.
Feverissä törmäsin erääseen henkilöön, mikä ei sitten ehkä loppujen
lopuksi ollutkaan niin kivaa. En ollut nähnyt ko. ihmistä pitkään
aikaan kunnolla ja näkeminen baarissa kummankin ollessa alkoholin
vaikutuksen alaisena ei ollut ehkä se toimivin ratkaisu.
Miten paljon ihminen voikaan muuttua? Ja kumpi on muuttunut enemmän,
minä itse vai toinen? Miten paljon alkoholilla on osuutta muutokseen?
Ja kuinka vedenpitävästä muutoksesta voi olla kyse, jos välillä
kuitenkin näki pilkahduksen siitä ihmisestä, jonka on ainakin joskus
luullut tuntevansa?
Kysymyksiä on liikaa, todellakin. Osa kysymyksistä on pelkästään yksin
mietittäviä, osa taas esitettäviä. Ongelmahan vain on siinä, haluanko
niitä kysymyksiä esittää ja ennen kaikkea, tahdonko niihin vastauksia.
Muutaman tunnin aikana ristiriitaisuuksia esiintyi niin paljon, etten
ole varma, mitä tahdon tietää.
Livistin baarista aiemmin kuin muut, anteeksi vain. Siinä vaiheessa
ratkaisu tuntui hyvältä ja oikeastaan olin myöhemminkin samaa mieltä.
Turnauskestävyyteni oli tuossa vaiheessa jo kohtuullisen heikko, joten
poistuminen oli varmasti hyvä ratkaisu. Oikeastaan tuo selitys on eilen
päivällä rakennettu, yöllinen poistuminen perustui epämääräisiin
suunnitelmiin, jotka eivät sitten kuitenkaan toteutuneet. Hyvä, huono,
hyvin huono? Aamulla puoli kuuden aikaan käyty puhelu ei tuohon
kysymykseen tuonut vastausta, joten kannattaako asiaa edes miettiä?
Ylipäätänsä ajattelu kannattaisi tämän asian suhteen lopettaa. Toinen
vaihtoehto on esittää muutama kysymys, vaikken edelleenkään tiedä asian
kannattavuudesta. Tämä taas meinaa ajattelun jatkamista. Piiri
pieni pyörii. Harkitsen lähteväni jonnekin ulos, sillä sisällä seinät
tuntuvat olevan liian lähellä.
Asiasta koko lailla poiketen, epäilen jonkun käyneen viime yönä
pahoinpitelemässä minua. No, ehkä ei aivan, mutta kylkeni on
järjettömän kipeä. Lauantaina en ole tuota voinut teloa, sillä olisin
kyllä huomannut asian jo eilen (krapulassa kipukynnys tuntuu aina
olevan liiankin matala). Käveleminen sattuu, istuminen koskee ja
yskiminen on täyttä tuskaa.
Onneksi viikossa on vain yksi maanantai.
"Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista,
joita molempien piti vaalia uhrata kaikki sen puolesta, sen teki vain
toinen. Miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan, saat mut nauramaan
yhdellä lauseella. Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa..."
maanantai, 3. huhtikuu 2006
Kommentit