Ihan oikeasti. Joku kääntää taatusti kellostani tunteja eteenpäin huimaa vauhtia. Mitä lähemmäksi huomisilta ja lähtö tulevat, sitä vähemmän minua kiinnostaa lähteä. En tahdo, en jaksa, ei huvita, ei kiinnosta. Haluaisin nähdä kivoja ihmisiä (voi miten monia), hengailla hieman ja vain olla. En todellakaan jaksa olla innostunut raahautumaan Kemiin. Suoraan sanoen vituttaa. Joskus on vain hetkiä, jolloin lievempi sana ei käy.

Ainut hyvä puoli on se, että löysin linja-auto vuoron, jolla pääsen edes hieman aiemmin Jyväskylään. En erityisemmin pidä ko.kulkuneuvolla matkustamisesta (juna on mukavampi), mutta tässä tapauksessa nopeus ratkaisee. Tämä tosin tietää minulle hengailua Oulussa. Olen siltikin nopeammin takaisin.

Ärsyyntymistä ei suinkaan paranna se, että olen onnistunut hukkaamaan kaksi paperia, joilla olisi ollut käyttöä. Tämä taas tarkoittaa, että joudun soittamaan huomenna muutaman puhelun (en pidä virallisten tai edes "puoli-virallisten" puheluiden soittamisesta) ja toivon, että saan asiat hyvin nopeasti järjestettyä. Argh.

Olen taas niin neiti Päivänsäde ettei tottakaan. Onneksi kenenkään ei juuri tällä hetkellä tarvitse olla seurassani. Voin murista ihan rauhassa...

Tekisi mieli vetää kännit. Angstia? Ehkäpä, mutta pysyn silti mielipiteessäni. Toteuttamista voisin harkita palattuani, nyt ei onnistu.

Pitäisi tehdä muka vielä monta asiaa ennen lähtöä. Inspistä ei vain ole yhtään. Onneksi on aikaa vielä huomennakin, lähden vasta illalla.

"Minä olen vain puunukke, kiinni naruissa, ja joku laittaa poletin koneeseen ja minä alan taas tanssia. Ja kun ihmiset nauraa ja pilkkaa, niin minä vain hymyilen. Puinen leuka väpättää, kun minä sinua rukoilen. Tule mun luo, tule mun luo. Sä et ohi mennä saa, sun täytyy jäädä katsomaan..."