Ihan oikeasti. Joku kääntää taatusti kellostani tunteja eteenpäin
huimaa vauhtia. Mitä lähemmäksi huomisilta ja lähtö tulevat, sitä
vähemmän minua kiinnostaa lähteä. En tahdo, en jaksa, ei huvita, ei
kiinnosta. Haluaisin nähdä kivoja ihmisiä (voi miten monia), hengailla
hieman ja vain olla. En todellakaan jaksa olla innostunut raahautumaan
Kemiin. Suoraan sanoen vituttaa. Joskus on vain hetkiä, jolloin
lievempi sana ei käy.
Ainut hyvä puoli on se, että löysin linja-auto vuoron, jolla pääsen
edes hieman aiemmin Jyväskylään. En erityisemmin pidä ko.kulkuneuvolla
matkustamisesta (juna on mukavampi), mutta tässä tapauksessa nopeus
ratkaisee. Tämä tosin tietää minulle hengailua Oulussa. Olen siltikin
nopeammin takaisin.
Ärsyyntymistä ei suinkaan paranna se, että olen onnistunut hukkaamaan
kaksi paperia, joilla olisi ollut käyttöä. Tämä taas tarkoittaa, että
joudun soittamaan huomenna muutaman puhelun (en pidä virallisten tai
edes "puoli-virallisten" puheluiden soittamisesta) ja toivon, että saan
asiat hyvin nopeasti järjestettyä. Argh.
Olen taas niin neiti Päivänsäde ettei tottakaan. Onneksi kenenkään ei
juuri tällä hetkellä tarvitse olla seurassani. Voin murista ihan
rauhassa...
Tekisi mieli vetää kännit. Angstia? Ehkäpä, mutta pysyn silti
mielipiteessäni. Toteuttamista voisin harkita palattuani, nyt ei
onnistu.
Pitäisi tehdä muka vielä monta asiaa ennen lähtöä. Inspistä ei vain ole
yhtään. Onneksi on aikaa vielä huomennakin, lähden vasta illalla.
"Minä olen vain puunukke, kiinni
naruissa, ja joku laittaa poletin koneeseen ja minä alan taas tanssia.
Ja kun ihmiset nauraa ja pilkkaa, niin minä vain hymyilen. Puinen leuka
väpättää, kun minä sinua rukoilen. Tule mun luo, tule mun luo. Sä et
ohi mennä saa, sun täytyy jäädä katsomaan..."
tiistai, 6. kesäkuu 2006
Kommentit