Posket varmaan puutuvat kohta, olen hymyillyt tänään niin paljon. Syy on hyvin yksinkertainen, mutta eihän se haittaa. Ei kai tämä pahaksi ole.

Kävin tänään entisellä työpaikallani katsomassa ihmisiä ja kysymässä tulevasta. Oi, oli niin mukavaa. Istuin pitkään sohvalla, näin monia ihmisiä, kuulin kuulumisia ja kerroin omani. Jotenkin kaikki tuntui niin...tutulta ja turvalliselta. Olen niin monta kertaa kesän aikana kaivannut sitä tunnelmaa, ihmisiä, siellä olemista. Ja nyt kaikki oli hetken siinä.

Paluu entiseen voi siis tehdä hyvää. Ainakin tänään se sai hymyilemään.

Oli mukavaa huomata, että jotkut asiat ja ihmiset eivät muutu koskaan -ainakaan paljoa. Ehkä sekin osaltaan loi sen hienon tunteen kuulumisesta (jopa entisenä työntekijänä!) johonkin. Kiitos. Lisäksi mieltä tottakai lämmitti se, että myös muutama ihminen kaipaa minua takaisin sinne. Kiitos. Onneksi olen ilmeisesti pääsemässä sinne takaisin -edes vähäksi aikaa. (Toivottavasti aikaa ilmaantuisi jostain lisää, niin ihmisten ei tarvitsisi kinastella siitä, kuka minut saa. *virnistys*)

Perhosten lentely sen sijaan ei ole välttämättä niin toivottava asia. No, säilyypähän tasapaino.

Ja perjantai mokoma jännittää. Kovasti.

"Sateen jäljiltä taivaalla kaari, kuin päiväperhonen kuitenkin ikuinen. Sateen jäljiltä taivaalla kaari, päivä kuin perhonen, häivähdys ikuisen..."