Lähitulevaisuus on liukuva käsite. Ainakin, jos asia koskee blogin päivittämistä. Olen jälleen kerran ollut ihailtavan aktiivinen tämän kanssa. No, tuskinpa kenenkään maailma tähän kaatuu...

Olen löytänyt itselleni diagnoosin. Itse vaivan/ongelman olemassaolosta olen ollut tietoinen jo pitkään, mutta oli mielenkiintoista kuulla, että tälle on olemassa ihan lääketieteellinen nimikin. Voin sitten joskus vedota siihen, mikäli tarve niin vaatii.

Diagnoosi on abulia. Abulia tarkoittaa kyvyttömyydeksi tai tahdottomuudeksi tehdä päätöksiä. Suomenkielisemmällä versiolla tämä tarkoittaa kaiken ihmeellisen touhuamista silloin, kun olisi oikeasti jotain tärkeää tehtävänä. Niinpä niin.

Perjantaina pitäisi palauttaa yksi työ, jota olen kyllä ajatellut mutta jonka aloittaminen on vielä jäässä. Ensi viikolla kriminologian tentti (whipii), johon olen kyllä lukemisen aloittanut, mutta luettavaa olisi vielä jäljelläkin. Joten mitäpä olen tehnyt tänään? Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti nähdä Jaanaa (peruuntui), varasuunnitelman mukaan piti nähdä Ania (peruuntui). Tässä vaiheessa olisin voinut siirtyä kirjojen ääreen, mutta... Päädyin siivoamaan vessan. Kunnolla. Perusteellisesti. Voisin tietysti väittää pohtineeni kasvatustyylejä hangatessani kaakeleiden välejä vanhalla hammasharjalla, mutta en viitsi. En pohtinut.

Se hyvä puoli tässä on, että vessa on nyt tosi siisti. Huono puoli on se, etten todellakaan ole edistynyt tehtävän tekemisen tai tenttiin lukemisen kanssa. Ehkä tämän jälkeen...

Opinnot nyt vain hieman ahdistavat. Koko iltapäivä meni aivan ohi korvien, koska keskityin piirtämään tytöille puita piparkakku-ukkoineen. En tosin ollut ainut, jonka keskittymiskyky oli kadonnut jonnekin ruokatunnin aikana.

Myös nukkuminen stressaa. Tai paremminkin se, etten kykene nukkumaan ilman unia. Enkä ole hetkeen nähnyt mitään kivaa unta. Viime öinä olen päässyt hengestäni tosi monta kertaa, yrittänyt murhata pari (?) ihmistä, piileskellyt vuorotellen roistoja ja poliiseja, ja niin edelleen. Tuntuu, että olisin virkeämpi, jollen nukkuisi lainkaan.

Olen myös huolissani yhdestä ihmisestä. Kun osaisi edes sanoa jotain. Ehkä toisaalta voisi olla parempi olla vain hiljaa.

Muuta mainitsemisen arvoista on ehdottomasti Miljoonasateen keikka. Vaikka alunperin uhkasin, etten yksikseni sinne mene, toisin kävi. Totesin jossain vaiheessa selityksen huonoksi ja pitkällä tähtäimellä surkeaksi (tulen kuitenkin menemään vielä moneen paikkaan itseni kanssa). Kannatti. Hieno keikka, kerrassaan mahtava. Kaikkia ihania vanhoja biisejä ja muutama aivan uusikin tulokas. Suoranainen fiilistelykeikka.

Näin myös tuttuja. Hyvä tai huono, näin silti.

Ja jos joskus on ollut rekan kanssa kolari lähellä, niin viikko sitten. Ajoin (parin viikon tauon jälkeen) järjettömässä lumimyräkässä ja kiihdytyskaistalle päästyäni Opel alkoi uhkaavasti liukua kaistalle. Vilkaisu peiliin paljasti rekan olevan hyvin lähellä ja lähestyvän kovaa vauhtia. Jotenkin onnistuin saamaan auton takaisin kiihdytyskaistalle (tai penkalle, en tiedä), mutta loppumatka meni täysin hysteerisesti kädet täristen ajaessa. Olin enemmän kuin onnellinen päästyäni kotiin yhtenä kappaleena.

Tulipa taas kirjoitettua. Katsotaan, koska seuraava päivitys on. Nyt tekemään jotain oikeasti hyödyllistä, toivottavasti.

"...Mutta jos käännät kaiken aivan toisin päin. Suuri onkin pientä, kylmä kuumaa, suru iloa. Kuvittele, että maailmamme on vain pieni muru hiekkaa. Sinä tallot omiin jalkoihis sellaisia tonnin päivittäin. Kuvittele, että maailmamme on vain pieni muru hiekkaa. Kaikki tämä on vain unta, jossa makaamme vierekkäin. Olemme me niin pieniä..."