Selailin kalenteriani ja silmiini osui moinen lainaus -jostakin. En siis tiedä mistä, olen sen vain kalenteriin kirjoittanut (näin käy muuten aika useasti). Osui ja upposi, tänäänkin.

Työpäivä oli sangen kaaottinen. Tai ehkä aluksi vain pienesti; muutama muistutus käyttäytymisestä, muutama vähän kovemmalla äänellä lausuttu sana, muutama osuma -jälleen kerran. Tuntien kuluessa levottomuus tuntui lisääntyvän ja oma ääni (joka on muutenkin ollut viime viikon hieman heikossa kunnossa) tuntui joutuvan enemmän koetukselle. Lisää nahistelua, lisää anteeksi pyyntöjä, lisää narun kiristämistä. Ja lopulta, tuurausosuudella, homma alkoi oikeasti levitä käsiin.

Kaikki alkoi ihan pienestä pelleilystä, joka jatkoi liukumista kohti kaaosta. Aluksi olin kovin optimistinen ja ajattelin erottamisen ja pienen rauhoittumisen auttavan. Miten väärässä olinkaan... Loppujen lopuksi olen raahannut raivokohtauksen partaalla olevan oppilaan läpi koulun rauhoittumaan ja viettänyt seuraavan tunnin pitämällä hänestä kiinni kaikin voimin, oppilaan tottakai rimpuillessa kaikin keinoin irti. Kuinka paljon pienellä ihmisellä voikaan olla voimaa...

Lienee turha kirjoittaa, että jo tässä vaiheessa olen löytänyt itsestäni muutaman jumiutuvan lihaksen, saati sitten mikä on tilanne huomenna. Lisäksi raapimisjälkiä, mustelmia, hampaanjälkiä ja hellä päänahka (kyllä, tällä kertaa niistä hiuksista on revitty). Huomenna olisi luvassa tilanteen selvittäminen, toinen osapuoli kun ei kotiin lähtiessään ollut vielä valmis asioista puhumiseen.

Ja miten otsikko liittyy mihinkään? Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti, juuri niin kuin siinä sanotaan. Sorrun välillä väittämään, että sinkkuna on kivaa (yleensä tätä väitetään ihmisille, joille ei muutenkaan kerrota tosiasioita), mutta ei tämä koko totuus ole. Ok, olen tunnetusti ehkä hieman huono ilmoittelemaan menoistani ja tekemisistäni etukäteen. Ja olen vaikea ihminen (kiitos T., en siis suinkaan ole ainut joka asian on havainnut). Ja ja ja. On tässäkin varmasti puolensa. Mutta silti. En minä väitä, että tästä pitäisin. Yksi syy on se, että kukaan ei ikinä silloin halaa eikä ota syliin, kun sitä eniten tahtoisi. Kuten nyt.

"Pysy siinä suojana hipaisun päässä. Hengitä mun niskaan, en tarvii enempää..." -Stella (Joskus niin pienestäkin olisi valmis antamaan paljon...)