Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin kuin nyt esimerkiksi työt. Kuten jo edellisessä kirjoituksessa epäilin, loppuviikko oli aika vaikea. Vuodattelin torstaita lähtien kyyneleitä ja mitä vähemmän tunteja oli jäljellä, sitä vaikeammalta tuntui. Onneksi viimeiset päivät ovat tuolla aina niin hulinaa. Jos olisi luppoaikaa ollut, olisi varmasti ollut vielä pahempaa.

Oma itsehillintäni kuitenkin yllätti. Jotenkin onnistuin hyvästelemään kaikki oppilaat itkemättä, mikä on minulta suoranainen saavutus. Muutamaan otteeseen tosin purin huultani niin kovaa, että epäilin palan irtoavan. Työkavereiden hyvästely olikin sitten vaikeampaa, ehkä jopa paljon vaikeampaa mitä kuvittelin. Kevätjuhlistakin selvisin ilman kyyneleitä, mutta niiden jälkeen niitä valui taas sitäkin enemmän. Ja eilinen aamu, oi voi. Jäimme virallisen osuuden jälkeen vain istumaan ja kun sitten jossain vaiheessa piti ruveta hyvästelemään ihmisiä, ei kyynelten vuotamiselle näyttänyt tulevan loppua. Siinä vaiheessa tosin en ollut enää ainut, mikä oli ihan mukavaa. Muutkin ehkä olivat sitä mieltä, että lähteminen on vaikeaa. Ikävä tulee taatusti, sekä asioita että ihmisiä. Lisäksi ei sitä osannut kuitenkaan kertoa tietyille ihmisille, kuinka kiitollinen oli... Kiitos vain.

Olen siis ollut varsinainen nti Nyyhky viime päivinä. Ehkä se tästä...

Päädyin eilisiltana Sohville, jossa vierähti ilta ja yö. Olen siis päässyt mukaan traditioon. Ja oi, ilta oli niin uskomaton. Ei sitä sanoin voi edes kuvailla. Ihania ihmisiä, loistava tunnelma ja aivan käsittämätöntä kohellusta. Nauroin itseni kipeäksi. Näin myös paljon tuttuja, omien työkavereiden lisäksi. Hipheijaa.

Eilinen loppui hieman...omituisesti. Tai ehkä hämmentävä on osuvin (jos voi olla osuvaa) sana.

Tänään vielä leffaan. Kivaa. Toivottavasti vain jaksaisi hieman keskittyä.

"Voinko silmäni sulkea ja herätä aamulla ympärilläin todellisuus? Voinko tietäni astella yksi askel kerralla ja tuntea sen kantavuus?"