Jumitan koneella, vaikka ehkä kannattavinta olisi yrittää nukkua. Nimenomaan yrittää, olen kummasti viime viikkoina heräillyt pitkin yötä ja yleensä aamuyöstä luovuttanut nukkumisen suhteen. Turhauttavaa.

Muuten sitten. Töitä jäljellä 2 päivää plus pikainen pyörähdys lauantaina. Sitten sekin päättyy. Kulunut viikko on ollut kaaottinen (lievästi ilmaistuna), mutta olo on silti haikea. Tänään oltiin jo tippa linssissä, kun oppilaille piti kertoa ensi syksyn tilanne ja veikkaanpa, että parin seuraavan päivän aikana niitä kyyneleitä vuodatellaan ihan urakalla. Vaikkei tuo minun paikkani olekaan, niin ikävä tulee (paitsi sitä moraalin vartijaa).

Jatkosta ei sitten mitään selvyyttä. Töitä ei ole tiedossa, opiskelun suhteen tieto jatkoon pääsystä tai pääsemättömyydestä saapunee kai tällä viikolla. En tiedä. Mistään mitään.

Ahdistaa, kun ei tiedä. Ahdistaa, kun ei ole varasuunnitelmaa. Ahdistaa, että kaikki asiat tuntuvat olevan liian levällään. Ahdistaa, kun asioita ei voi selvittää -toisaalta en siihen ehkä itsekään kykenisi eikä se mitään muuttaisi. Hmpf.

Tähän ahdistus-listaukseen voisi lisätä vielä muutaman jutun, mutta mainittakoon yksi eli eilinen vuokranantajani puhelu. Kämppäni on menossa myyntiin ja minulle tarjottiin totta kai etuosto-oikeutta. Joo-o, ei kiitos. En ole kiinnostunut (putkiremppa tulossa) ja ei, ei todellakaan taloudellisesti mahdollista. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että kämpän etsintä on edessä, muuttui paikkakunta tai ei. Ehkäpä se muutaman yön takainen muutto-uni oli enne uni -voin mieluusti uuteen kotiini ottaa yhtä paljon tilaa ja kaappeja.

Lienee parasta lopettaa, niin voi selvitä paremmin huomisesta päivästä. Yksi työkaveri pitää hyvästellä jo huomenna (nyyh!) -ja vastaavasti antaa hymyilemisen aihetta toiselle ("En tiiä, pystynkö katsomaan sua nyt ihan vakavalla naamalla." Kiits.) Ja siitä, että aamulla pitää ryömiä verikokeeseen, hrr.

Ja lauantaina Sohwille. <3