Kävin lenkkeilemässä. Pohdin tätä ongelmaa jo aiemmin, mutta tänään se vasta kolahti päällä. Täysillä.

Tuntuu, että on vaikeaa löytää lenkkeilyreittiä, missä ei olisi asfalttia ja missä olisi katuvalot. Olen suosinut Viitaniemeä (enemmän hiekkaa kuin asfalttia), mutta saattaa olla, etten suosi enää. Katuvaloja kun siellä ei liiemmin ole ja syksy tuo mukanaan tuon pimeän aina vain aikaisemmin.

Ok, näin viikonloppuisin ei olisi mikään pakko-pakko mennä lenkille kahdeksan aikaan illalla (kuten tänään), mutta viikolla tilanne on toinen. Lukujärjestys sanelee aika paljolti aikataulut muuhunkin toimintaa ja kohta pimeä tulee vielä aiemmin.

Pelko oli tänään harvinaisen tehokas motivoija. En muista, milloin olisin viimeksi juossut yhtä pitkän matkan yhtäjaksoisesti. Täysin paniikissa.

Minä pelkään pimeää. Tai en tiedä, pelkäänkö enemmän itse pimeää vai sitä, ettei yksinkertaisesti näe mitään. Tuolla reitillä on paljon puskia ja metsikköä ja en voi sille mitään, että pimeässä se ei liiemmin luo turvallisuuden tunnetta. Juoksin sydämen takoessa huippulukemia ja säikyin joka ikistä mutkan takaa ilmestyvää ihmistä.

Ei erityisen kivaa. Inhoan tätä.

Miten pitkään ihminen voi sanoa pelkäävänsä pimeää? Voiko siitä koskaan päästä yli? Pimeässä oleilu ei tilannetta helpota, se tuli taas jälleen kerran havaittua. Ei siis mitään siedätys-hoitoa, kiitos. Näin parin tunnin jälkeenkin on vielä valloillaan paniikin jälkeinen jäätyminen...

Kai viikonloppu olisi paremminkin voinut loppua. Varsinkin kun viikonloppu muuten meni ihan kivasti...

Pitäisi vielä tehdä muutama koulu-juttu huomiselle. Jotenkin luulen, että kirjoitan niistä ehkä toisen tänään ja toinen jää huomiselle. Tai sitten molemmat. Keskittymiskyky ei ehkä ole nyt kehuttavin...